Päivä jota minä luulin tuomionpäiväksi meille kaikille osoittautuikin ylpeyden ja mukavan jännityksen sekaiseksi tapahtumaksi.Me pelkäsimme kaikki kaikkea mahdollista tapahtuvaa ja keksimme miten selvitä sotanorsuista ja röyhtäilykohtauksista,me pitelimme toisiamme käsistä ja takkusimme toistemme hiuksia.Minä olisin voinut sanoa heille jokaiselle,miten perkeleen ylpeä olin heistä kaikista,kaikki he olivat raataneet tämän tähden ja heittäytyneet myöhään illalla sänkyyn,he olivat kokeneet asiasta päänsärkyä ja olivat ehtineet ehkä stressaantuakin,he olivat silti selvinneet tänne asti ja minä olin siinä yhtä lailla heidän kanssaan ja heidän ympäröimänään.Eräs tyttö oli hellyyttävä,hän haki minusta turvaa ja pyysi tuekseen ja minä tein sen tietenkin,hymyillen mutta en niin että häntä olisi hävettänyt pyytää.

Pieniä kömmähdyksiä sattui,ne korjattiin taidolla ja kaikella lahjakkuudella mitä heistä pursusi,jokainen heistä säteili kuin aamutähti ja minä olisin halunnut taputtaa ja kiljua tyytyväisyydessäni eturivissä seisten,alusta loppuun ja vielä sen jälkeenkin.Olisin viheltänytkin,mutta enhän minä osaa,olisin voinut tanssahdella kuin paraskin cheerleader,mutta enhän minä pidä cheerleadereista.Siinähän minä olin ja katselin silmät sädehtien,tämän tunteen takia sitä kai jokainen yrittää.

He saivat tehtävän päätökseen,minä nousin lattialta seisomaan ja taputin käsilläni niin kovasti kuin pystyin,niistä nousi savua ja kipinät saivat vanhusten peruukit syttymään ilmiliekkeihin.Kävelin ja kiitin,olin sanaton mutta pystyin vielä puhumaan.

Ja ne halaukset ja kiitokset jälkeenpäin,se aito hymy minkä sain muutamalta ja rukouksen syksystä,silloin vielä jatketaan,oi,jatketaanhan.Enkä minä luvannut mitään varsinaisesti,mutta toivon silti että voin olla taas osana sitä kaikkea hauskuutta ja iloa.Sain ruusun,se on punainen eikä se ole kuihtunut vieläkään,eräs lahjoitti kahden pallon jäätelön ja olisin voinut pursahtaa itkuun liikutuksesta.Käteni tärisivät,minä vapisin kuin kuiva lehti tuulessa,se on jonkinlaista jälkijännitystä ja tiesin tehneeni kaiken mitä pystyin,olimme antaneet yhdessä kaiken mitä meistä lähti.Rakastan teitä kauhukakarani,rakastan.

Hän oli mukana ja tukena myös,hän oli sitä jo edellisiltana kun kohtasin viimeisimmän takaiskun ja hän halasi ja lohdutti ja hän oli minulle kaikki siinä hetkessä,hän on sitä jokapäivä ja minä vain rakastan kaikella rakkaudella mitä onnistun itsestäni irti saamaan.Mietin joskus miten paljon parempaa hän ansaitsisikaan,miten erikoista onkaan huomata päivästä toiseen että hän on siinä vieläkin,ei kadonnutkaan,ei lähtenytkään.Ja minä kiitän häntä siitä joka päivä hiljaa itsekseni,joskus ääneenkin kun onnistun jotain päästämään tästä suusta,ja joskus se on vain syvällä tässä mielessä.

Kaikki epäilykseni välinpitämättömyydestä saivat potkun pakaroilleen ja minä nauroin jälleen niille kanapusuille,sinun ajatuksillesi ja erikoisille ideoillesi,minä olin sinun yhtä paljon.Paistoimme vohveleita metsässä koskella,tasoittelimme kasvojen väriä ja vaelsimme mäkeä ylös,supersamoojat vuosittaisella pyhiinvaelluksellaan ja lapset trampoliinissa heittelivät hellehattujaan kostealle nurmikolle.Oraakkeli vastasi että Sakari se on,ja jos se onkin tyttö,ei sillä ole silloinkaan niin merkitystä,me menemme naimisiin pikemmin kuin arvaattekaan.

Kumarrus joka ilmansuuntaan,niiaus niille jotka sitä kaipaavat,kiitokset osanottajille.Me onnistuimme näyttämään mihin meistä on ja sinun rakkautesi on kauniimpaa kuin on mikään muu koskaan.

Lähtölaskenta on alkanut,enää 10 päivää valkoisia seiniä.