Mietin yöllä,miltä tuntuisi jos sinusta ei kuuluisi koskaan mitään.Ei yhtäkään tervehdystä,ei epäröivää sanaa rakkaudesta,ei stressaantunutta lauseenpätkää,ei kiireistä sähellystä pihapolulla tai humalaista huutoa,soitan pian.Enkä tiennyt vastausta.

Miltä se tuntuisi jos minun ei tarvitsisi koko ajan ajatella sinua ja kaivata sinua ja olla ilman sitä tunnetta,että haluaisin vain olla lähelläsi ja kuiskia korvaasi uudestaan ja uudestaan että rakastan sinua,enkä ketään muuta samalla tavalla.Vaikka tiedän ettet pidä siitä.Jos minun ei pitäisi koko ajan tarttua kännykkään ja huokaista siitä,että tiedän,etten voi puhua kanssasi.Ja soitan silti,vaikka tiedän että olet töissä.Ja soitan silti,vaikka tiedän että ystäväsi on luonasi käymässä.Soitan koska luulen haluavani kuulla jotain.En tiedä mitä minun pitäisi tehdä.Olen niin neuvoton ja avuton tämän kaiken edessä eikä kukaan ole sanomassa mikä olisi oikein,.

En tiedä,mitä minun pitäisi ajatella kun saan sääliviä katseita,vaikka niitä kaikkein vähiten kaipaan.Sanoja siitä,kuinka asiat eivät ole niin kuin pitäisi ja mikä on väärin ja mikä on oikein.Mikään ei mene niinkuin pitäisi mennä.Minä en halua olla olemassa.

Elän vain viikonlopuille,ja nekin ovat ehtyneet,kuihtuneet vähän enemmän.Minulla on sunnuntai-aamu jota ajatella.Sinun rakkautesi on näkymätön viitta nilkoissani.Sellainen mikä tuntuu hetkittäin,viileänä mutta pehmeänä.Ja niin,en jaksa ajatella mitä sinä mietit tästä,koska nyt olen itkevä,itsekäs paskiainen.Äläkä luule,en minä sinun vuoksesi itke tänä iltana.Kyyneleet ovat siitä että minun on paha olla ja olen onneton kuin harmaa lintu uppoavassa suossaan.Minä rakkaani tukehdun tähän.

Auttaisitko,ehtisitkö.
Sano että olen ääliö,tyttö joka ei tiedä mistään mitään.
Ja silti jaksan jauhaa tätä.Jaksan jaksan,saatana.