Juon kaakaota ja olen herännyt kummajaisten aikaan,pian minua moititaan siitä,mutta kirjoitan sen hetken mitä kuumeisilla sormillani pystyn.Tästä alkaa pakomatkani tyranniudesta,tämä on kirje äidilleni jota vihaan ja rakastan niin että mieleni tekisi läimäistä häntä kasvoille; hän tuntisi hetken murto-osan siitä mitä minä tunnen hänen sanojensa vuoksi liian usein.Ja viime kerralla minä todella pidättelin itseäni,koska hänen silmänsä olivat peilikuva omilleni,yhtä paljon tulta,raivoa,puhdasta inhoa,pettymystä.Tarkastelin käsivarttasi enkä tiennyt tärisikö se vai ei,mikä sen piti maassa.Ilkkuvia lauseenpätkiä ja minä huusin sinulle samalla tasolla,kuinka kehtasit,miksi tämän piti olla tällaista,miksi inhoat ja arvostelet heitä joiden takia ainoastaan pysyn täällä.Saanko takaisin sen lauseen kun sanoin rakastavani kun sinä itkit lohduttomasti?Sillä minun kärsiessäni sinä olet vain potkinut värisevää vartaloa.

Haluan pois täältä,minun on pakko päästä pois täältä,minä en jaksa tätä koska olen niin väsynyt kuin ihminen vain voi olla.Minä tarvitsen sinua rakkaani nyt enemmän kuin koskaan,sillä minusta tuntuu että olen epäonnistunut jälleen ja nyt menetän sen mikä jokaisella tyttärellä kuuluisi olla; suhde äitiin,en tiedä surettaako se minua vai alanko olla helpottunut.Rakastan aamun hiljaisuutta,kun sinä hengität rauhallisesti ja hiljaa,ja minä saan silittää sinua ohimosta,kaulasta ja sinulla on kaikki hyvin.Toivoin että meidän ei pitäisi kestää tällaista,mutta minun rakkaudelleni tämä ei silti mahda mitään.Olen vain masentunut surusilmissäni,iloinen ja elossa sinut nähdessäni.

Älä äiti sano,että huolehdit ja suojelet,sinä kuihdutat minut.