Ostin eilen punaisen neulepaidan. Se ei ole lainkaan tapaistani.

Muistan kuinka parhaan ystäväni kanssa kerran tuumimme ylä-asteen likaisilla käytävillä, miten aika alkoi käydä jo vähiin. Pian olisimme jo parikymppisiä eikä maailma vieläkään tuntisi meitä. Sitten täyttelisimme kolmetkympit tuosta vain, nenäkarvamme kasvaisivat jo kainaloihin asti eikä kukaan vieläkään olisi nähneet lyhytelokuviamme, runokokoelmiamme, loistavia ideoitamme viihteen, teatterin saralla. Meidän keksipakettien ja terveyssidepakkauksien ostamisestamme ei vieläkään kirjoitettaisi kuningastarinoita Iltasanomissa.

Eilen jotenkin se jälleen iskostui päähän; Hey, mä tahdon muuten olla jotain! Mitäkö?

Teatteritaiteen maisteri.
Elokuvaohjaaja.
Runoilija.
Tatuoija.
Vanhustyön luennoitsija.
Näyttelijä.
Novellisti.
Ilmaisutaidon opettaja.
SALA-APINA.

Miksi en siis vain voisi ladata näitä tiedostoja ja tietoisuuksia päähäni jotta voisin kätellessäni olla pätevä ja yltiönenäkäs akka? Ja kirjoitusteni perään laittaisin

Maija Mehiläinen,

teatteritaiteen ja kirjallisuuden maisteri